Aurora Helsingin jäsen vietti kevään 2024 Länsirannalla osallistuen erilaisiin paikallisiin kamppailuihin yhdessä palestiinalaisten kanssa. Julkaisemme hänen kirjoittamansa matkakertomuksen. 

Matkustan Palestiinaan helmi-maaliskuun vaihteessa 2024. Tarkoituksenani on viettää täällä kolme kuukautta, israelilaisen maahantuloluvan enimmäiskeston ajan. Lopulta päädyn viettämään aikaa alueella toukokuun loppuun. Tulen osallistumaan erilaisiin kamppailuihin maasta ja elämästä, kuten Kafr Qaddumin mielenosoituksiin maan ja tien puolesta sekä Masafer Yattan alueen jatkuvaan vastarintaan, sumudiin sen puolesta, että palestiinalaisasukkaat voivat pysyä kodeissaan asumassa jatkuvasti laajentuvien siirtokuntien vieressä. Länsiranta on muihin maihin ja varsinkin asukaslukuunsa verrattuna pieni alue, mutta Israelin miehityksen ja apartheidin johdosta palestiinalaistiet ovat huonokuntoisia ja joutuvat kiertelemään siirtokuntia ja niiden teitä, sekä aluetta täplittävät niin pysyvät kuin ’’lentävät’’ väliaikaiset tarkastuspisteet, jotka hidastavat matkantekoa huomattavasti. Esimerkiksi linnuntietä Kafr Qaddumista Masafer Yattaan on noin 100 km, mutta palestiinalaisia teitä ja kulkuneuvoja käyttämällä matka saattaa kestää puoli päivää, jopa pidempään, jos käy huono tuuri tarkastuspisteiden kanssa. Kamppailu oikeuksista ja miehityksen lopusta on koko Palestiinan yhteinen, mutta yksittäiset tapahtumat ovat vahvasti paikallisia. 

Kafr Qaddum on kylä Länsirannan pohjoisosassa, lähellä Nablusia, joka on yksi alueen suurimmista kaupungeista. Kylä tunnetaan erityisesti vuodesta 2011 jatkuneista viikottaisista mielenosoituksista, joista olin itsekin kuullut tarinoita jo ennen kuin tiesin päätyväni sinne. Mielenosoituksilla vastustetaan yli 20 vuotta jatkunutta Nablusiin johtavan päätien sulkemista. Sulku pakottaa kyläläiset käyttämään kiertotietä, mikä kolminkertaistaa matkustusajan Nablusiin sekä vaikeuttaa pääsyä pelloille ja oliivilehtoihin. Israelin miehitysjoukkojen ylläpitämä tiesulku julistettiin laittomaksi israelilaisessa oikeudessa jo vuonna 2010, mutta siitä huolimatta sitä ei ole purettu. Tämän takia kyläläiset kokoontuvat viikoittain osoittamaan mieltään tiesulkua ja tietysti laajemminkin Palestiinan miehitystä vastaan, vaikka he kohtaavat suuria riskejä. Mielenosoituksissa on ammuttu noin sataa kyläläistä.

Kylän mielenosoitukseen osallistumisesta tulee ensimmäinen hommani Palestiinassa muutamaa päivää alueelle saapumisen jälkeen. Matkustamme toverini kanssa tapaamispaikalle moskeijan lähellä olevaan tienristeykseen tunnin verran etuajassa, joten istuskelemme paikalla pitkään kahdestaan odottaen muita. Puolisen tuntia ennen päivärukousta paikalle kerääntyy väkeä, heidän joukossaan pikkupoikia jotka esittelevät kylän seinien graffiteja ja osoittavat julistetta, jossa on nuoren miehen kuva ja PFLP:n logo, ’’shahid” – marttyyri. Mielenosoitusten järjestämisessä mukana oleva Abu Museib on sitä mieltä, että täällä sotilaita ei kiinnosta, oletko palestiinalainen, israelilainen vai muualta maailmasta. Sotilaat ampuvat kaikkia.

Rukouksen päätyttyä moskeijasta saapuu noin viisikymmentä ihmistä. Megafoneja tai banderolleja ei ole, ja ainoastaan yksi Palestiinan lippu viestii siitä, että kyseessä ei ole tavallinen iltapäiväkävely. Joillain nuorista on kommandopipot, joiden otsille on sidottu keltaiset nauhat. Mielenosoituskulkue suuntaa kohti Kdumimin siirtokuntaa, joka on levittäytynyt alueelle, josta Kafr Qaddumin päätie aikoinaan kulki. Kulkueen yllä pörrää jatkuvasti kaksi miehitysjoukkojen dronea kuvaamassa meitä. Kävely on aluksi rauhallista, kunnes Abu Museib osoittaa kukkulan rinteellä näkyviä sotilaita, jotka tähtäävät meihin noin sadan metrin päästä. Tunnen, kuinka epätodellinen tilanne iskee tajuntaani: vasta pääsin Palestiinaan, enkä haluaisi tulla ammutuksi heti kättelyssä. Nuoret heittelevät kiviä sotilaiden suuntaan, mutta ne eivät yllä lähellekään. Mielenosoituksella ei ole selkeää loppua – kuten sillä ei ollut selkeää alkuakaan. Mielenosoitusten pitkäaikainen koordinaattori Murad näyttää meille videon edellisen viikon perjantai-illalta: sotilaat marssivat samoilla kaduilla, missä seisomme nyt, ja ampuvat varoittamatta kohti talojen ikkunoita.

Kulkue oli monessa mielessä rauhallisin mielenosoitus, jossa olen ikinä ollut. Se oli lähes äänetön, eikä sillä ollut lähes ollenkaan symboleita tai näkyviä tunnuksia. Se oli vain joukko kyläläisiä kävelemässä oman kylänsä rajaa kohti sotilaiden seuraamana. 

Abu Museib kertoo autossa, että lokakuun seitsemännen jälkeen mielenosoituksiin kohdistettavat tukahduttamistoimet ovat kasvaneet suunnattomasti. Tämän johdosta maaliskuussa Kafr Qaddum on Länsirannan B- ja C-alueiden eli Israelin hallinnoimien alueiden ainut kylä, joka osoittaa mieltään yhä säännöllisesti. Sotilaat ovat jättäneet pois ”vähemmän tappavat” aseet kyynelkaasusta kumilla päällystettyihin luoteihin, ja ampuvat nykyään vain kovilla. Riskit ovat huomattavia, joten moni palestiinalaiskylä on joutunut lopettamaan mielenosoittamisen, ja Kafr Qaddumin asukkaiden on täytynyt minimoida riskit tehdäkseen mielenosoituksista mahdollisimman rauhallisia ja vaarattomia osallistujille. Ennen lokakuuta mielenosoitukset nimittäin muistuttivat enemmän mellakoita, ja niistä olin nähnytkin videoita kylän omalla Youtube-kanavalla. Niissä kylään hyökkääviä sotilaita vastaan kamppailtiin lähempää ensisijaisesti kiviä heittäen ja isommissa joukoissa. Sotilaat taas täyttivät kylän kyynelkaasulla ja ampuivat niin kumilla päällystettyjä kuin kovia luoteja. Abu Museib kertoi aiemmin kylällä käyneen hyvä tuuri, sillä kukaan heistä ei ole kuollut hetkeen. Moni on kuitenkin vammautunut vakavasti, ja suurta osaa mielenosoituksiin osallistuneista on ammuttu. Aiemmin tänä vuonna erästä paikallista nuorta ammuttiin päähän, mutta hän onneksi selvisi. Tänään ei ammuttu, ja kaikki meni muuten ihan hyvin. Sotilaat olivat kuitenkin sen verran lähellä ja riskit niin suuret, että mielenosoitus ei voi kulkea suunniteltuun päätepaikkaan.

Seuraavan kerran matkustan Kafr Qaddumiin muutaman viikon päästä kahden juuri alueelle saapuneen toverin kanssa. Tällä kertaa saamme Jerusalemista kyydin israelilaiselta aktivistilta. Paikalle on saapunut parikin autollista israelilaisia aktivisteja, joista muutamia olin tavannut aiemmin muualla. Mielenosoitus alkaa edellisen tapaan, mutta tällä kertaa se loppuu lyhyeen. Sotilaat olivat hiippailleet jo ennen sen alkua kylään, ja he odottavat meitä reitin viereisessä talossa sekä läheisten talojen katoilla. Mielenosoitus muuttuu äkkiä hieman sporttisemmaksi, ja peräännymme juosten muurien ja talojen suojaan. Sotilaat etenevät kuitenkin syvemmälle kylään, ja se mikä äsken oli mielenosoitus, on muuttunut sotilaiden pakoiluksi yhä seuraavien talojen taakse keskemmälle kylää. Kurkistan kulman takaa, ja näen sotilaan tähtäävän meitä päin. Tälläkään kertaa he eivät ammu, mutta palestiinalaisten reaktioista päätellen se ei ole kaukana. Sotilaat eivät kuitenkaan tule kovinkaan montaa korttelia kylän sisälle, ja jossain vaiheessa tilanne laantuu heidän vetäytyessä pois. Ajamme takaisin Jerusalemiin ja matkustan sieltä tarkastuspisteen läpi takaisin Ramallahiin.

Kolmatta kertaani kylässä varjostavat aikaisemmat tapahtumat; sotilaat olivat tulleet yöllä pidättämään Muradin pojan. Länsirannalla Israelin sotilaslaki mahdollistaa hallinnollisen pidätyksen (administrative detention), joka tarkoittaa sitä, että armeija voi pidättää palestiinalaisia ilman syytteitä tai oikeudenkäyntiä käytännössä määräämättömän pitkäksi ajaksi. Ei siis ole mitään tietoa siitä, kuinka kauan nuorta miestä aiotaan pitää vankilassa. Mielenosoitus kuitenkin toteutuu jokaviikkoiseen tapaan, traagiset tapahtumat eivät keskeytä sen järjestämistä. Tällä kertaa sotilaat ovat vain viereisellä katolla, ja kävelemme rauhallisesti. Tälläkään kertaa mielenosoitusta ei viedä päätepisteeseensä asti, emmekä pääse pariasataa metriä kauemmas sen lähtöristeyksestä. Seisoskelen kadulla tovereiden kanssa, ja katson puiden latvojen takaa, miten alle sadan metrin päässä oleva sotilas tähtäilee meitä kiväärillään. Se lähinnä jännittää vatsanpohjassa ja vituttaa, sillä pää toimii eri tavalla kuin kotona, enkä osaa samalla tavalla pelästyä. Edellisen viikon mielenosoituksesta, johon en päässyt, toverit kertoivat sotilaiden heitelleen tainnutuskranaatteja hajottaakseen mielenosoituksen.

Kafr Qaddum on pienoiskoossa kokemukseni Länsirannan poliittisesta toiminnasta koronan ja lokakuun 2023 tapahtumien jälkeen. Aktivisteja ja mielenosoittajia vastaan käytetty väkivalta ja repressio niin luotisateen muodossa mielenosoituksissa kuin pidätysten muodossa niiden ulkopuolella on johtanut tilanteeseen, jossa mielenosoituksia ei ole. Mielenosoitusten järjestäjiä ja muita aktiiveja pidätetään ja ammutaan jatkuvasti.

Kokemukseni Masafer Yattasta on hyvin erilainen, sillä sen poliittinen tilanne niin maantieteen kuin aikaisempien poliittisen järjestäytymisen muotojen suhteen ei ole verrannollinen Kafr Qaddumiin. Masafer Yatta on kokoelma kyliä ja asumuksia Länsirannan eteläosassa Hebronin ja Yattan kaupunkien lähistöllä, vuoden 1948 rajan vieressä joka erottaa nykyisen Israelin hallitseman alueen sen miehittämästä Länsirannasta. Se on laaja alue kukkuloita ja laaksoja, jossa sijaitsee kymmeniä palestiinalaisia asutuskohteita ja useita Israelin laittomia siirtokuntia. Joissain kylistä asuu satoja palestiinalaisia, ja toiset alueet ovat vain yhden perheen tiloja. Merkittävä osa alueen asukkaista on vuoden 1948 Nakban eli katastrofin pakolaisia ja heidän jälkeläisiään Naqabin (Negev) aavikkoalueelta nykyisen Israelin alueelta. Israelin valtion, miehitysjoukkojen ja sen siirtokuntalaisten toteuttama asuttajakolonialismi ja maan varastaminen sen alkuperäisiltä asukkailta on täällä jatkuva osa arkea. Siirtokuntia näkyy lähes jokaisesta talosta, jossa vierailen. Eräästä talosta, jossa vietän paljon aikaa At Tuwanin kylässä, on lähimpään siirtokuntaan alle sata metriä hiekkatietä pitkin. Masafer Yattassa jatkuva jännite ja väkivalta ei näy mielenosoitusten kaltaisina yksittäisinä hetkinä, joihin voi yrittää henkisesti valmistautua, vaan se tapahtuu päivittäin eri muotoisena. 

At Tuwani ja jatkuva häirintä

Ensimmäisen yöni At Tuwanin kylässä vietän aiemmin mainitussakin talossa, paikallisen aktivistin ja paimenen Musabin perheen luona. Musabin talo on kylän viimeinen siirtokuntaan vievän tien varrella, ja siirtokuntalaiset, sotilaat sekä ”siirtokunnan turvallisuusjoukot” eli armeijanvihreisiin vaatteisiin pukeutuneet aseistetut siirtokuntalaiset häiriköivät, tuhoavat ja hyökkäilevät säännöllisesti taloon. Ei kulu päivääkään ilman, että jotain tapahtuu. Yön tullessa istuskelen Musabin ja toverini kanssa talon yläkerrassa juoden teetä, ja siirtokunnassa syttyy kirkas valokeila meihin päin. Musab kertoo, että valo on hänen. Hän oli kiinnittänyt sen taloonsa nähdäkseen paremmin, kun öisin siirtokuntalaiset tulevat hänen talonsa luokse rikkomaan paikkoja. Siirtokuntalaiset olivat kuitenkin varastaneet valon, ja nyt sen kirkkaus estää meitä näkemästä mitä sielläpäin tapahtuu. Vietän Musabin kanssa monia öitä ja päiviä, sillä hänen talostaan on parhaat näkymät siirtokuntaan ja hän havaitsee usein ensimmäisenä, jos siirtokuntalaiset ovat tulossa kylään. Kymmeniä kertoja kiipeän taloon vievän mäen ylös kylän vierastalosta, kun Musab on soittanut sotilaiden ja siirtokuntalaisten olevan tulossa ja kysyen aktivisteja paikalle. Musab on opiskellut uskontotieteitä yliopistossa, ja työskennellyt ennen viime lokakuuta Israelissa rakennustyöläisenä. Monet Masafer Yattan miehistä ovat tehneet samoja hommia. Palestiinalaiset ovat israelilaisille rakennusyrityksille ja yksityishenkilöille halpaa työvoimaa, jonka palkoista tai työturvallisuudesta ei tarvitse välittää. Musab kertoo rakentaneensa taloja moniin rantakaupunkeihin, muun muassa Ashdodiin ja Ashkeloniin. Israel laittoi kuitenkin lokakuussa valtaosan työviisumeista tauolle tai perui ne kokonaan, ja sen myötä monen Masafer Yattan kotitalouden tulot ovat laskeneet huomattavasti. Kotitaloudet, jotka aiemmin tulivat palestiinalaiseen palkkatasoon suhteutettuna hyvin toimeen joutuvat nyt turvautumaan YK:n ruoka-apuun. 

Um Dorit ja etuvartioasemat 

Um Doritin taloryhmä sijaitsee kukkulan toisella puolella Shib al Batimin kylästä katsottuna, ja se on suoraan vastapäätä Avigailin siirtokuntaa. Koska suuren perheen talot ja laidunmaat ovat suoraan näköetäisyydellä siirtokunnasta ja toisaalta taas kauempana kylästä, paikkaan kohdistuu päivittäistä häirintää ja jatkuvaa väkivaltaa. Tämän takia Um Dorit on yksi tärkeimmistä paikoistamme tukea, ja he varsinkin myöhemmin keväällä toivovat jatkuvaa aktivistien läsnäoloa talollaan. Ensimmäistä kertaa siellä olen kuitenkin vain yön yli, ja yö on paikkaan nähden rauhallinen; herään vain pari kertaa siirtokuntalaisiin. Huhti-toukokuussa vietän pitkiä aikoja paikassa, yleensä kolmisen yötä kerrallaan. Perhe on kohdannut paljon väkivaltaa ja vääryyttä. Lokakuussa siirtokuntalaiset ja sotilaat olivat tuhonneet heidän talonsa kokonaan, ja ajaneet perheen pakolaisiksi Shib al Batimiin. Muutaman kuukauden aikana he olivat rakentaneet talonsa uudelleen, ja ymmärtääkseni vasta tammikuussa 2024, eli vain pari kuukautta ennen kun olin siellä ensimmäistä kertaa, päässeet muuttamaan kotiinsa takaisin. Alkuvuodesta taas sotilaat olivat tulleet paikalle ja pidättäneet perheen isän ja yhden aikuisen pojan. Myöhemmin sotilaat tulivat takaisin, ja olivat palauttaneet isän sekä pidättäneet toisen pojan. Tämä havainnollisti erityisen hyvin sotilaiden ja virkavallan pidätysten mielivaltaa ja satunnaisuutta; he olivat jostain syystä tai syyttä tulleet vain vaihtamaan pidätetyn miehen toiseen. Myös perheen talon eläinten juomavesikaivo oli myrkytetty, tarkoituksena tappaa eläimet ja hankaloittaa elämää yhä enemmän. On paikalle tullessani ja siellä aikaa viettäessäni selvää, että Um Doritin taloryhmä on selkeä kohde ja tavoite siirtokuntalaisille häätää ja etnisesti puhdistaa. 

Istun lukemattomia hetkiä Um Doritin asukkaiden ja muiden aktivistien kanssa ulkona sohvilla juoden minttuteetä ja polttaen palestiinalaista keuhkoja raastavaa tupakkaa. Muuten osaamme ottaa rennosti, mutta auton liikkuessa siirtokuntalaisten alle sadan metrin päässä olevalla hiekkatiellä, tunnelma muuttuu äkisti ja kaikki jännittyvät, kunnes se on ajanut ohi. Aamuisin siirtokunnasta tulee lammaspaimen, joka tuo lähes päivittäin lampaansa perheen maille, vain muutamien kymmenien metrien etäisyydelle talosta. Kuvaamme häntä ja hän poseeraa kameralle huudellen meille, tietäen ettei ketään kiinnosta mitä hän tekee tai voisi tehdä. Pari nuorta miestä ajelee muutaman kerran päivässä talon ohi mönkijällä, ja välillä he pysähtyvät ja yrittävät provosoida meitä. Uusi ystäväni, amerikkalainen samoja töitä kanssani tekevä aktivisti lähettää kerran muualla ollessani videoita paikalta ryhmäämme keskellä yötä. Siirtokuntalaiset ovat sytyttäneet perheen auton tuleen, ja nyt toverini seisovat neuvottomina perheen kanssa katsellen roihuavaa avolava-autoa.

Talon piha toimii näköalapaikkana maan varastamisen ja asuttajakolonialismin suoraa väkivaltaa passiivisempaan, mutta pitkällä aikavälillä kenties merkittävämpään muotoon; siirtokuntien rakentamiseen. Avigailin 2023 Israelin laillistama ja kansainvälisesti edelleen laiton siirtokunta näkyy suoraan edessä muun muassa ulkovessan ikkunasta, mutta vielä lähempänä olevalla kukkulalla on siirtokuntalaisten ’’etuvartio”. Maaliskuun alussa se on vain kukkulan päälle pysäköity linja-auto, mutta vähitellen päivä päivältä se kasvaa. Eräänä päivänä paikalle rakennetaan kevyitä toreilta tuttuja telttoja, toisena päivänä taas Avigailista vedetään pitkä musta johto. Linja-autossa on nyt sähköt. Palestiinalaiskotien katoilta tuttuja suuria valkoisia vesisäiliöitä paikalle tuodaan myös. Noin kuukausi myöhemmin minut herätetään, koska paikalla on yön pimeydessä rakennustyöt kesken. Miehet hitsaavat siirtokuntia yhdistävän hiekkatien varteen jonkinlaisen rakenteen, joka näyttää bussipysäkiltä. Viimeisellä kerrallani talossa toukokuussa on perustettu uusi etuvartio, vielä lähemmäs taloa. En voi kuin ajatella, missä vaiheessa seuraava etuvartio perustetaan Mohammedin perheen kodin tilalle. Perhe taistelee kuitenkin vain olemassaolollaan kolonialismia vastaan pysymällä asumassa kodissaan. 

Masafer Yattan tunnelma on poikkeuksetta erikoinen. Se on sekoitus jatkuvaa apartheidia, sortoa ja elämän mahdottomaksi tekemistä, mutta myös minttuteen, vesipiipun ja tupakan makuisia iltoja ja Chat-kolan juomista illan pimeydessä. Milloin tahansa iftarin syömisen voi keskeyttää hyökkäys johonkin paristakymmenestä kylästä ja yhteisöstä. Vietän satoja tunteja juoden teetä, syöden leipää ja oliiviöljyä ja polttaen tupakkaa kaikenlaisissa puoliksi rakennetuissa taloissa, luolissa ja muovituoleissa, keskustellen Gazasta, uskonnosta, Suomesta ja jalkapallosta. Lähes kaikki joilta kysyn ovat Real Madridin kannattajia. Ostan keksejä, tomaattia ja energiajuomia pienestä korttelikaupasta vielä pienemmän bensa-aseman vierestä. Bensa-asema on sama, jota pyörittää palkitun No Other Land -dokumentin tekijän Basel Adran isä. Kaupan kassalla taas on yleensä lokakuussa 2023 siirtokuntalaisen ampuman (ja siitä selvinneen) niin Adran kuin tuntemani aktivistin serkun vaimo. Masafer Yattan alue on pieni, ja Tuwanin kylä vielä pienempi. Jokainen täällä tuntee kamppailun, ja jokainen tuntee useampia sotilaiden ja siirtokuntalaisten ampumia palestiinalaisia.  

Mielivaltainen kiinniotto Rakeezissa

Tuwanin kylän vieressä on Rakeezin ’’kylä’’, joka on pikemminkin vain kartalle merkitty laakso, jossa asuu pari perhettä. Toinen perheistä on Aramin perhe, ja meihin heistä on yhteydessä Umm Haroun, Harounin äiti. Israelilainen sotilas ampui perheen esikoispoikaa Haroun Abu Aramia lähietäisyydeltä 2021, kun sotilaat olivat tuhoamassa perheen taloa ja varastamassa sen ainona energianlähteenä toimivaa aggregaattia. Haroun ei kuollut, vaan halvaantui, ja hänen äitinsä hoiti häntä kaksi vuotta luolassa alkeellisissa olosuhteissa, kunnes hän kuoli 2023 keväällä. Harounin perheen ei annettu rakentaa taloa, jossa hoitaa potilasta. Nykyään perheellä on yksinkertainen talo, mutta he nukkuvat silti usein luolissa. En käy heidän luonaan usein. Perheen isä on yleensä Yattan kaupungissa töissä, ja muut veljet ovat muuttaneet pois kotoa. Kotona on yleensä vain äiti ja kaksi tytärtä, ja heidän toiveensa on se, että paikalle tulisi naisia. Kuljemme pareittain, ja muutaman kerran, kun muut naiset ovat muissa hommissa, vietän yön tai päivän talossa parinani aktivistinainen. Syömme iftaria ja yritämme opettaa toisillemme kieliä; tytöt haluavat oppia englantia ja me arabiaa. Pimeän tullen meidät laitetaan luolaan nukkumaan. Aamulla herään ja näen Harounin marttyyrijulisteen luolan seinällä; nukuimme samassa luolassa, jossa Haroun kuoli. Abu Haroun, Harounin isä on tullut kotiin, ja lähdemme paimentamaan lampaita sekä vuohia hänen kanssaan. 

Pari viikkoa myöhemmin menen taas perheen luo, amerikkalaisen aktivistin Jeanin kanssa. Vanhempien täytyi lähteä asioimaan kaupunkiin koko päiväksi, ja he pyysivät meitä viettämään päivän talossa, ettei kouluikäisten tyttöjen tarvitse olla yksin. Tekemistä löytyy; puramme vanhan kanalan ja hakkaan hiessä vasaralla peltikaton nauloja irti ja seiniä palasiksi. Iltapäivällä Jean ja tytöt tanssivat Abbaa olohuoneessa, kun minut on häädetty keittiöön ja poltan tupakkaa ikkunan ääressä. Kun vanhemmat tulevat kotiin, käymme isän kanssa lampaiden kanssa ulkona. Jossain vaiheessa näemme kukkulan päällä siirtokuntalaisia, jotka lähettävät droneja meidän luoksemme. Kävelemme takaisin talolle, ja istuskelemme pihassa, kun päällämme alkaa pörrätä kaksi dronea, jotka kuvaavat meitä. Ajattelemme jäävämme talolle istuskelemaan, kunnes siirtokuntalaiset lähtevät. Dronet leijailevat yllämme tunnin verran, kunnes näemme kymmenkunnan sotilaan ja sotilaaksi pukeutuneen siirtokuntalaisen kävelevän meitä kohti tieltä. He vaativat henkilöpapereitamme, ja suuttuvat, kun en anna passiani vaan mustavalkoisen huonokuntoisen paperikopion siitä. Tällä kertaa miehitysjoukot eivät ole tulleet paikalle palestiinalaisten takia, vaan hakemaan minut ja Jeanin. Kysymme, mistä on kyse. Kuulemma suuri rikoksemme on se, että kun olimme paimentamassa lampaita, olimme liian lähellä siirtokuntien välissä menevää tietä ja sen ’’turvallisuusvyöhykettä’’. Tämä olisi pitänyt tietää siitä, että rinteessä oli yksi metallinen pylväs, ilman mitään tekstiä tai kylttiä. Noh, he ottavat meidät kiinni ja kävelyttävät siirtokuntatielle. Matkalla siirtokuntalais’’sotilaat’’ potkivat minua ja kertovat että olen Hamas. Lähinnä vituttaa, minäkään en erityisemmin pidä Hamasista, koska olen kommunisti. Tupakkaakaan ei saa polttaa. Istuskelemme tienreunalla, kun miehittäjät keskustelevat keskenään. Oikeat sotilaat joutuvat käskemään siirtokuntalaissotilaita olemaan rauhallisempia, he ovat selkeästi paljon vihaisempia meitä kohtaan ja pitävät aseistaan paljon tiukemmin kiinni. Mietin, että jos he ampuisivat meidät siihen, mitenköhän tieto leviäisi ja mitä armeija virallisesti kertoisi. Noh, israelilainen poliisiauto ajaa paikalle, ja poliisi tarkistaa henkilöllisyytemme (ja ripittää minua taas passin puuttumisesta) ja kertoo, että emme saa olla alle 200 metrin etäisyydellä tiestä. Pyydän karttaa nähtäväksi kielletystä alueesta ja kysyn, että emmekö sitten saa mennä esimerkiksi Harounin perheen taloon, koska sekin on lähempänä tietä. Poliisi ei anna karttaa ja empii kysymyksestä talossa vierailusta. Siitä viimeistään tiedän, että hänen määräyksensä on vain hatusta heitettyä hevonpaskaa. Sitten poliisi sanoo sotilaille (englanniksi, jotta me ymmärrämme) että jos tulemme alle 200 metrin etäisyydelle tiestä, he saavat pidättää ja karkottaa meidät. Se on yhtä isoa valhetta, sillä sotilaalla ei ole laillista oikeutta pidättää meitä Israelin siviilioikeuden piirissä olevia, puhumattakaan karkotuksesta, joka on sisäministeriön päätösvallan alla. Tarkoitus on vain pelotella meitä.

Maghayir al Abed ja Iranin ohjukset

Eräänä iltana, kun olemme kokoontuneet Tuwaniin tovereiden kanssa syödäksemme yhdessä päivällistä ja kokoustaaksemme, koordinaattorimme räjäyttää oven auki ja kertoo, että osan meistä täytyy nyt lähteä Maghayir Al Abeediin. Kuulemma paikalla on ollut israelilainen hyväntekeväisyysjärjestön vapaaehtoinen, kun siirtokuntalaiset olivat hyökänneet, ja melkein ampuneet hänet. Hänet oli pahoinpidelty, ja hän oli lähtemässä käymään päivystyksessä ja tekemään rikosilmoitusta. Kun israelin kansalainen on pahoinpidelty, poliisi saattaa tehdäkin asialle jotain. Asukkaat halusivat kuitenkin paikalle yöksi aktivisteja, ja lähdimme kiireellä sinne. Ei olisi ollenkaan ennennäkemätöntä, että siirtokuntalaiset tulisivat takaisin yöllä. Maghayir al Abeedia ei voi kutsua kyläksi; se on kaksi kotitaloutta, joista toinen asuu talossa ja toinen luolassa. Se ei ole kuin parin laakson takana, varmaankin vain muutaman kilometrin päässä, mutta sinne kestää ajaa kuoppaisilla teillä lähes tunnin verran. 

Paikan päällä on itsessään rentoa; istumme nuotion ääressä polttamassa tupakkaa sekä syömässä kanaa, leipää ja oliiviöljyä. Nukumme yöllä ulkona tuulessa vuorotellen vahtivuoroissa, ja päivät istuskelemme usein kukkulan päällä, joka on ainoa paikka, jossa puhelin yhdistää verkkoon. Seuraava yö on kuitenkin täynnä toimintaa, jota voi vain katsoa. Tiesimme uutisia lukemalla, että Iran on tehnyt ampunut Israeliin raketteja. Odotamme joitain tunteja, ennen kuin näemme raketit keskellä öistä taivasta. Elokuvalliseen tapaan niitä tulee ensin tasan yksi, joka räjähtää taivaalla yläpuolellamme. Muutaman minuutin päästä niitä tulee yhä enemmän ja enemmän, ja näemme lukuisia räjähdyksiä taivaalla. Näkymää säestää jokaisesta siirtokunnasta kantautuva ilmahälytyssireeni. Istuskelemme ulkona ja katselemme ilotulitusten näköisiä räjähdyksiä, joihin on vaikeaa suhtautua siinä hetkessä erityisen vakavasti, sillä ne ovat kaukana yläpuolellamme. Toverimme ovat toisessa talossa, sadan metrin päässä. He ovat myös olleet ulkona, ja heidän viereensä oli tippunut taivaalta metallisirpale. Raketit olivat räjähdelleet kirjaimellisesti yläpuolellamme. Hyökkäys kestää vajaan vartin. 

Miehityksen eriarvoisuus näkyy Shib Al Batinissa

Viimeinen talo, jossa vietän paljon aikaa maaseudulla on Khalilin perheen talo Shib al Batinissa. Khalililla on monta lasta, niin monta, etten enää muista kaikkia. Lapset ovat pääosin jotain viiden ja kahdentoista välillä, ja suurin osa on poikia, jotka näyttävät samalta ja käyttävät toistensa vaatteita ristiin. Kerran olemme poikien kanssa paimentamassa lampaita, kun Khalil oli päivällä käymässä Yattan kaupungissa asioilla. Kuten säännöllisesti, siirtokuntalaiset tulevat häiriköimään ja uhkailemaan meitä. Tällä kertaa poikkeuksellista on se, että heillä on vähintään 50 000 euron arvoinen nelipaikkainen SSV-mönkijä käytössään, jolla he ajavat lähelle ja esittävät ajavansa meidän ja lampaiden päältä. He huutavat vihaisena toverilleni hepreaksi, ja lähtevät pois. Tuo yksittäinen välikohtaus, vaikka muutoin aika tavanomainen ja tylsä, toimii hyvin allegoriana niin kutsutun konfliktin epätasaisista materiaalisista olosuhteista. Palestiinalaiset turvautuvat YK:n ruoka-apuun ja asuvat luolissa, ja ensisijaisena kulkuneuvona ovat joko vanhat rikkinäiset autot tai aasit. Laittomien siirtokuntien asukeilla ja koko Israelilla taas on käytössä aseisiin ja teknologiaan pohjattomalta vaikuttava kassa, jota täytetään tietenkin Yhdysvaltojen tuella ja muun muassa Suomenkin tekemillä asehankinnoilla. Tällöin syntyy tilanteita, jossa toisilla on pelkästään hankalassa maastossa teiden ulkopuolella kulkemiseen kulkuneuvo, jonka hinta saattaa olla lammaspaimenen elinkaarituloja suurempi. 

Vietän Jerusalemissa Ramadanin ensimmäiset pari viikkoa. Jerusalemissa on ollut paljon ongelmia sen myötä, kun Itä-Jerusalemin (joka kansainvälisesti on osa Länsirantaa, mutta josta suurin osa on de facto Israelin osaksi Jerusalemia kaappaamaa, Israelin ja Länsirannan välisen apartheid-muurin ’’Israelin puolella’’) palestiinalaiset haluavat päästä rukoilemaan Al Aqsan moskeijaan, mutta poliisi estää sen. Tällöin palestiinalaiset rukoilevat protestina kadulla, mahdollisimman lähellä moskeijaa, ja poliisi hajottaa usein joukon kyynelkaasulla sekä vaatteisiin, hiuksiin sekä ihoon jopa viikoiksi jäävällä iljettävän hajuisella nesteellä, skunkilla. Odotamme Ramadanilta, jolloin suurempi määrä ihmisiä haluaa moskeijaan, samankaltaisia tilanteita. Vietän päiviä kuljeskelemalla ja istuskelemalla Jerusalemin vanhankaupungin alueella, niin ikivanhojen porttien luona kuin kuuluisilla paikoilla Via Dolorosasta Itkumuurille päin. Palestiinalaisia kulkee niin iltaisin kuin päivärukouksen aikaan paikalla kymmeniä tai jopa satoja tuhansia, ja miehittäjän poliisi on koko ajan läsnä tarkistuspisteineen. Päivittäen näen muutamia tilanteita, jossa palestiinalaisia rukoilijoita, pääosin nuoria miehiä, tarkistetaan väkivaltaisesti. Näen vierestä pidätyksen, jossa rauhallinen palestiinalaismies ensin tutkitaan läpikotaisesti ja hänen huomautettuaan asiasta kaadetaan väkivalloin maahan, jossa useampi poliisi painaa häntä maahan kuristusotteessa muiden hätyyttäessä kuvaajia ja toimittajia pois. Paikalla on jatkuvasti paljon kansainvälisiä toimittajia, ja vaikka Ramadanin aikaan ei synny suurempia yhteenottoja, palestiinalaisten brutalisointi ja nöyryyttäminen on päivittäistä ja säännönmukaista. 

Al Aqsan moskeija on muslimien pyhimpiä paikkoja, ja voisi sanoa kaikkien tai vähintään suurimman osan palestiinalaismuslimeista haluavan päästä pyhänä kuukautena sinne rukoilemaan. Israel on kuitenkin tänäkin vuonna rajoittanut rankasti pääsyä alueelle. Apartheid-muurin sisäpuolelta Länsirannalta on kielletty sisäänpääsy Jerusalemiin kaikilta alle 55-vuotiailta miehiltä ja alle 50-vuotiailta naisilta, vaikka heillä olisi voimassaoleva lupa kulkea muuten tarkastuspisteiden läpi, esimerkiksi työnsä takia. Ikärajaa vanhemmiltakin vaaditaan erillistä lupaa, mistä ei ole oikeastaan tiedotettu aiemmin. Siksi monet paikalle saapuneet toiveikkaat tarpeeksi vanhat palestiinalaiset käännytetään paikalta, vaikka heidän olisi pitänyt päästä rukoilemaan. Ikärajaa nuoremmat rukoilijat ovat kaikki joko israelin kansalaisia, Itä-Jerusalemilaisia tai muualta maailmasta matkustaneita. Ramadanin ensimmäisenä perjantaina, viikon tärkeimpänä päivänä, Ramallahin ja Jerusalemin välisen Qalandiyan tarkastuspisteen luona on poikkeukselliset mellakoihin valmistautuneet järjestelyt, jossa normaalin yhden tarkastuskohdan lisäksi on ylimääräisiä tarkastuksia, joiden läpi pääsee itse tarkastuspisteen alueelle. Perjantaina alueella on pieni spontaani palestiinalaisnaisten mielivaltaisiin rajauksiin kohdistettu mielenosoitus. Käännytykset tarkastuspisteellä jatkuvat koko Ramadan-kuukauden ajan.

Suomessa, lähes vuosi Palestiinaan lähdön jälkeen

Mietin Palestiinaa usein. Välillä se unohtuu hetkeksi, mutta joskus en mieti mitään muuta. Mietin usein sitä, miten kamppailu eri puolilla maailmaa on niin erilaista. Kovin montaa paikkaa maailmasta ei löydy, joissa pelkästään elossa pysyminen ja mahdollisimman normaalin elämän jatkaminen on kamppailua, mutta Palestiina on yksi niistä. Paikkoja, jossa lapset tottuvat jo nuorena rynnäkkökivääreihin ja väkivaltaan, jos niihin voi ikinä tottua. Mietin usein myös niitä kertoja, jolloin itselle meinasi käydä huonosti. Varsinkin amerikanturkkilaisen aktivistin Aysenur Eygin israelilaissotilaiden toteuttaman murhan jälkeen mietin niitä vielä enemmän. 

Ennen lähtöäni osasin jossain määrin kuvitella, mitä saattaisi odottaa. Niin monet asiat olivat kuitenkin hyvin erilaisia kuin oletin, että en voi sanoa tienneeni tai aavistaneeni juuri mitään siitä, miten kevääni sujuisi. Tämän tekstin kirjoittamisessa kului aikaa, sillä osa asioista oli hankala kirjoittaa. Tilanne Länsirannalla ei kuitenkaan ole muuttunut tai muuttumassa mihinkään viime keväästä. 

Kansainvälisillä aktivisteilla on tietyissä paikallisissa kamppailuissa suuri rooli. Koska meitä kohdellaan israelilaisen siviililainsäädännön mukaan ja jos me kohtaamme vakavaa väkivaltaa, kansainvälisen paineen määrä saattaa olla niin suuri, että sotilaat ja siirtokuntalaiset joutuvat miettimään kaksi kertaa, mitä meille voi tehdä. Sama pätee silloin myös muihin paikallaolijoihin, joten vain jonkun ei-palestiinalaisen paikallaolo voi olla ero elämän ja kuoleman välillä. 

Fasistinen Israel on jo valtavan kansainvälisen ruohonjuuritasolta tulevan paineen ja kritiikin kohteena, mutta se ei ole tarpeeksi. Palestiinalaisten kamppailua täytyy tukea monin eri tavoin. Kotona pitää yrittää pakottaa Suomi lopettamaan kaupankäynti ja katkaisemaan kaikki suhteet Israeliin. Palestiinaan voi taas matkustaa ja tukea kamppailua paikan päällä, niin aktivistina kuin vapaaehtoisena erilaisissa järjestöissä. Lähtisin Palestiinaan uudestaankin.