Gabriel Kuhn on kirjoittaja ja ruotsalaisen syndikalistisen ammattiliiton SAC Syndikalisternan pääsihteeri. SAC on kaikkien ammattien ja kansallisuuksien, työntekijöiden, työttömien, ja eläkeläisten liitto. Toisin kuin muita ruotsalaisia ammattiliittoja, SAC:ta johtavat suoraan sen jäsenet. Kuhn kertoi meille poliittisesta urastaan, SAC:n ideasta ja siitä, miten työntekijöiden järjestäytymistä voitaisiin parantaa Ruotsissa ja Suomessa.

Ruotsiin päätyminen

Gabriel Kuhnin matka ruotsalaisen ammattiliiton pääsihteeriksi ei ole ollut suoraviivainen. Hän kasvoi Itävallassa ja on asunut Lähi-idässä sekä eteläisen Tyynenmeren saarilla. Viimeiset 20 vuotta hän on asunut Ruotsissa. Lukioikäisenä hän aktivoitui Itävallan autonomisessa vasemmistossa ja jatkoi poliittista työtään muutettuaan Ruotsiin, jossa hän osallistui SAC:hen liittymisen ohella rasisminvastaiseen ja maahanmuuttajien oikeuksia edistävään liikkeeseen. Vuonna 2018 hän liittyi SAC:n keskuskomiteaan, joka tekee useimmat päätökset liiton kongressien välillä. Vuonna 2023 hänestä tuli sen pääsihteeri.

Pääsihteerinä Kuhnilla on paljon tehtävää, vaikka varsinaiset päätökset tekee keskuskomitea. Kuhn vitsailee, että parempi ammattinimike olisi ”sihteeri”. Hänen työnsä jakautuu karkeasti ottaen kahteen kategoriaan. Toinen on sihteeritehtävät, kuten sähköposteihin vastaaminen, kokousten järjestäminen, raporttien arkistointi ja pöytäkirjojen etsiminen. Kuhn kuvailee tätä toimistotyyppistä työtä uuvuttavaksi ja sanoo, että vaikka byrokratia on välttämätön paha suuressa organisaatiossa, SAC:ssa on tässä suhteessa parantamisen varaa. Toiset työtehtävät ovat hänen mukaansa jännittävämpiä, ja niihin kuuluu SAC:n edustaminen. Se tarkoittaa esimerkiksi tiedotusvälineille puhumista ja artikkelien kirjoittamista.

Kirjoittaminen ja julkaisutoiminta on ollut Kuhnille aina tärkeää. Ulkomaille muutettuaan hän julkaisi yhden miehen kollektiivin, Alpine Anarchist Productionsin alaisuudessa zinejä, joita AK Press jakeli. Hän on myös kirjoittanut useita kirjoja saksaksi ja englanniksi. Vaikka Kuhn työskentelee 40 tuntia viikossa SAC:n palveluksessa, hän yrittää sen ohella kirjoittaa, koska nauttii siitä. Pääsihteerikauden jälkeen hän aikoo käyttää enemmän aikaa julkaisutoimintaan.

Mikä on SAC?

SAC on pysynyt pitkään toiminnassa. Se perustettiin vuonna 1910, ja oli osa uusien syndikalististen ammattiliittojen aaltoa, joista vain viisi vuotta aiemmin perustettu International Workers of the World on parhaiten tunnettu. Kuhn jäljittää SAC:n juuret vuoden 1909 ruotsalaiseen yleislakkoon, joka tunnettiin nimellä Storstrejken, Suuri lakko: ”[lakko] hävittiin, ja jotkut ammattiyhdistysliikkeen radikaalimmat ryhmittymät kokivat, että ammattiyhdistyksen johto ei ollut tarpeeksi jämäkkä ja sitoutunut, joten he lähtivät ja perustivat oman liiton. ”Radikaalien turhautumisesta syntyi ammattiliitto, joka on ainutlaatuinen sekä Ruotsissa että maailmanlaajuisesti.”

Vastatessaan kysymykseen siitä, mikä erottaa SAC:n muista ammattiliitoista, Kuhn korostaa sen demokraattista luonnetta. Federalismin pohjalta toimivassa liitossa valta on viime kädessä paikallisosastoilla, kun taas keskusjärjestö keskittyy hallinnollisiin asioihin. Muita keskeisiä eroja muihin liittoihin ovat SAC:n suoran toiminnan periaate ja sen avoin libertaarisen sosialismin tavoite.

Poliittisten puolueiden suhteen SAC on edelleen riippumaton järjestö, toisin kuin useimmat suuret ammattiliitot. Riippumattomuus juontaa juurensa 1900-luvun alkupuolelle. Ammattiyhdistysten ja sosiaalidemokraattisten puolueiden suhteiden lähentyessä, tämän liiton hylkääminen tuli syndikalismille tunnusomaiseksi piirteeksi. Termi juontaa juurensa ranskan kielen syndicate:sta, joka on synonyymi ammattiliitolle.

SAC näyttää 115-vuotisen olemassaolonsa jälkeen olevan yksi viimeisistä lajissaan: ”Maailmanlaajuisesti ei todellakaan ole olemassa mitään muuta sellaista liittoa, joka olisi säilynyt tähän päivään asti ilman suurempia välirikkoja tai keskeytyksiä toiminnassaan”, Kuhn sanoo. Jossain määrin SAC:n jatkuvuus johtuu tekijöistä, jotka eivät ole sen omassa hallinnassa: ”Ruotsi ei osallistunut taisteluihin kummassakaan maailmansodassa, eikä siellä koskaan ollut fasistihallintoa, joten SAC saattoi jatkaa toimintaansa”, Kuhn huomauttaa.

SAC:n toiminta

SAC:n organisaatiolla on monta tasoa ja tasot jakautuat sekä maantieteellisesti että toimialan mukaan. Aikoinaan satoja paikallisyksiköitä käsittänyt liitto sisältää nykyään niitä noin 25 Tukholman, Göteborgin ja Malmön kaltaisissa kaupungeissa sekä pienemmillä paikkakunnilla. Toimialaperusteisesti toimivat yksiköt voivat olla sidoksissa työpaikkaan tai ammattiin. ”Esimerkkinä Uumajan yliopiston työpaikkaosasto: he voivat olla siivoojia tai professoreita, kaikki siellä työskentelevät ovat samassa osastossa. Sitten on teollisuusosasto, joka on sidottu ammattiin, suurin näistä on rakennustyöntekijät Tukholmassa. Ei ole väliä, missä he työskentelevät, koska heidät on yhdistetty osastoon rakennustyöntekijöinä”, Kuhn selittää. Kaikki SAC:n jäsenet kuuluvat johonkin paikallisjärjestöön, mutta Kuhnin mielestä teollisuushaarat ovat tärkeimpiä.

Työntekijöiden tukena: palkka-saatavista antifasistiseen toimintaan

Yleisin ongelma, jota SAC:n jäsenet kohtaavat, on maksamattomat palkat, Kuhn kertoo. Tämä koskee erityisesti siirtotyöläisiä, jotka saavat työsopimuksen, mutta eivät sitä palkkaa, mitä heille on luvattu. Osa palkoista puuttuu, on ”laitettu palveluihin” tai ei vain makseta lainkaan. Kuhn sanoo, että nämä pääsääntöisesti selvät tapaukset yleensä voitetaan. Työntekijöille ei makseta luvattua palkkaa, mikä on vastoin Ruotsin työlainsäädäntöä, ja liitto vain huomauttaa siitä. Liitto soittaa työnantajalle, kertoo ongelmasta näyttäen todisteet, ja kutsuu sitten työnantajan neuvotteluihin, joihin työnantajan on lain mukaan suostuttava kahden viikon kuluessa. Tapaus ratkeaa yleensä neuvotteluissa. Jos se ei ratkea, liitto menee oikeuteen, jossa se voittaa useimmat tapaukset. Joskus ensimmäinen puhelinsoitto riittää. Kuhn arvelee, että tämä johtuu liiton esilläolosta tiedotusvälineissä, työnantajien pelätessä huonon maineen saamista. Oikeuteen meneminen tulisi yleensä myös kalliimmaksi työnantajille, koska he joutuisivat maksamaan oikeudenkäyntikulut.

SAC ei kuitenkaan tee pelkästään perinteistä ammattiyhdistystyötä. Liitto tarjoaa taloudellista tukea monille aloitteille ja ryhmille ja antaa niiden käyttää toimitilojaan. Se antaa rahaa ja propagandatukea muille lakkoilijoille, kuten Göteborgin satamassa muutama vuosi sitten. SAC:lla on vahva antifasistinen perinne, ja historiallisesti jotkut jaostot ovat tehneet paljon antifasistista työtä. Osa perinteistä juontaa juurensa toiseen maailmansotaan, mutta osa on peräisin lähihistoriasta. ”Meillä oli jäsen, Björn Söderberg, joka murhattiin vuonna 1999, koska hänen työpaikallaan oli konflikti järjestäytyneen uusnatsin kanssa. Joten antifasistinen perinne on ylpeydenaihe. Kuten Björn Söderbergin tapauksessa, toiminta on usein sidoksissa työpaikkojen tapahtumiin”. Kaiken tämän lisäksi SAC tekee yhteistyötä muiden paikallisten ryhmien ja yksilöiden kanssa.

Luokan käsitteen laajentaminen

SAC:n toiminta pohjaa laajennettuun luokkakäsitteeseen. Liitto on organisoinut paperittomia työntekijöitä, opiskelijoita, työttömiä, eläkeläisiä ja itsenäisiä ammatinharjoittajia. Kuhn käyttää SAC:sta termiä ”labour union”, ei ”trade union”, koska se ei järjestäydy ammattikuntien mukaan: ”Alkuperäinen ajatus lienee se, ettei työväenluokkaa tarvitse jakaa. Että kaikkien, jokaisen työntekijän pitäisi järjestäytyä yhdessä”.

Myös yhteiskunnan luokkarakenteet ovat muuttuneet, kun on syntynyt prekariaatti tai ”uusi alaluokka”, joka koostuu pääasiassa siirtotyöläisistä ja ihmisistä, jotka eivät sovi perinteiseen ruotsalaiseen työväenluokkaan. Perinteisellä luokkapohjalla Kuhn tarkoittaa ”valkoisia ruotsalaissyntyisiä työntekijöitä, joilla on vakituiset työsopimukset isoissa yrityksissä ja sama työ pitkään – tilanne, johon monet ihmiset eivät nykyään sovi lainkaan”. Joskus on myös mahdotonta liittyä valtavirran ammattiliittoon ilman papereita, ja vaikka se olisikin mahdollista, ongelmat ovat yleensä niin spesifejä, etteivät nämä ammattiliitot pysty puuttumaan niihin. Tai ehkä ne eivät vain halua, kuten monissa tapauksissa, kun kyse järjestelmällisestä rasistisesta syrjinnästä, Kuhn selittää.

Järjestäytyminen Suomessa

Kuhn sanoo, ettei hän tunne Suomen ammattiliittoja kovin hyvin, mutta voi kommentoida yleisesti tilannetta, jossa ei ole radikaaleja ammattiliittovaihtoehtoja, kuten useimmissa maissa. ”Voi yrittää radikalisoida olemassaolevia liittoja ainakin ruohonjuuritasolla, perustaa uusia liittoja, tai rakentaa jotain, joka on kuin liitto, mutta ei täysin, kuten työntekijöiden keskus. Mielestäni kaikilla vaihtoehdoilla on hyvät ja huonot puolensa, tämä on vain minun lähestymistapani.”

Kuhn korostaa, että hän ei ole näissä kysymyksissä lahkolainen, ja paras vaihtoehto riippuu kulloisestakin ajasta ja paikasta. Ammattiliiton rakentaminen tyhjästä on kuitenkin hyvin vaikeaa, eniten sen vaatiman organisatorisen työn vuoksi, hän huomauttaa. Hän pitää suurten ammattiliittojen ruohonjuuritason radikalisointia mahdollisesti realistisempana mahdollisuutena. Jotkut liitot eivät juuri siedä sitä, joten paikallisten ryhmien ja Husby Arbetarcentrumin kaltaisten työntekijöiden keskusten yhteistyö voi olla yksi polku.

On joitakin etuja olla kuin liitto, muttei virallisesti liitto. Tukholmassa toimiva Husby Arbetarcentrum voisi olla pieni ammattiliitto, mutta he eivät halua sitä Ruotsin lakkoilulakien vuoksi. Koska he eivät ole virallisesti ammattiliitto, heillä on enemmän vapautta toteuttaa toimia, kuten saartoja, ilman että niitä pidetään ”laittomina työtaistelutoimina”, Kuhn selittää.

Kuhnin mukaan suuri haaste on tasapainotella kaksi näkökohtaa: todellinen järjestäytymiskyky ja luokkatietoisuuden lisääminen. On vaikea politisoida ammattiliittoon tulevia ihmisiä, ja ilman todellista kykyä auttaa työntekijöitä radikaaleimmatkaan lausunnot eivät saa ketään kiinnostumaan sinusta. Toisaalta, pelkkä organisaatiorakenteiden ylläpitäminen, kuten SAC:ssa, vie paljon resursseja, ja osa rakenteista on Kuhnin mielestä tarpeettomia.

Kuhnin mielestä Husby Arbetarcentrum on toimiva esimerkki, jonka onnistumisprosentti on vaikuttava. Heidän 100:sta tapauksestaan vuodessa he voittivat noin 92. Vain harvoin he törmäävät siihen, etteivät työnantajat ota heitä vakavasti. ”Se johtuu vain siitä, että työnantajat tietävät ongelman. He tietävät olevansa syyllisiä. Ja Husby Arbetarcentrumilla on verkkosivut, jos työnantajat tulevat uteliaiksi ja etsivät asiaa. He löytävät verkkosivuille, joilla näkee ihmisiä, jotka tekevät saartoja ja tietävät, mistä on kyse”, hän sanoo. ”Mutta kuka maksaa heidän kokoustilansa? Juuri nyt SAC auttaa heitä. Sitä minä tarkoitan: kun on olemassa organisaatiorakenne ja nämä resurssit, siitä on apua.”

Ammattiliittojen strategioiden pohdintaa

SAC:sta puhuessaan Kuhn pohtii sen käytäntöjä, ideologiaa, strategiaa ja mahdollisuuksia.

Käytännön tasolla hän selittää, että nykyinen SAC on perinyt byrokraattisen rakenteen, joka on tarkoitettu 35 000 jäsenen hallinnoimiseen, vaikka heillä on tällä hetkellä 4000 jäsentä. Hänen mukaansa rakenne on liian suuri, ja sen ylläpito vie paljon resursseja. Kuhnin mielestä rakenteen muodollisten osien karsiminen tekisi organisaatiosta tehokkaamman. Hän mainitsee, että muodollisten osien lisäksi SAC:lla on kaksi yhtiötä, toinen sanomalehteä varten ja toinen Tukholmassa omistetun rakennuksen hallinnointia varten, jotka molemmat vievät resursseja.

Kuhnin mielestä SAC on myös hyvin palvelukeskeinen: ”Ihmiset tulevat, koska heille ei ole maksettu palkkaa, ja he kuulevat ystävältään, että he voivat mennä SAC:en ja saada apua, joten he liittyvät sinne, vastaanottavat palkkansa ja lähtevät sitten usein pois”, hän selittää. ”Liittotietoisuuden” kannalta lähestymistapa on ongelmallinen, koska siinä ratkaistaan yksilöllisiä ongelmia sen sijaan, että rakennettaisiin kollektiivista voimaa tai työväenluokan vaikutusvaltaa tai miksi sitä sitten kutsutaankin”.

Kuhn ei kuitenkaan suhtaudu tähän liian kriittisesti, sillä osa niistä, jotka liittyvät liittoon saadakseen apua, ymmärtävät saavansa apua taustalla olevan liiton ansiosta, ja jäävät siksi liittoon. ”Ja se on ainoa asia, joka todella toimii tällä hetkellä, asia, jossa olemme onnistuneet”, hän lisää. Luokka- tai ammattiliittotietoisuuden kasvattaminen on hänestä mahdotonta ilman näitä käytännön tekijöitä luottamuksen ja kiinnostuksen herättämiseksi sekä politisoitumiseksi.

Kuhn pohtii ideologisesti, että sen sijaan, että he olisivat rakentaneet jonkinlaista vallankumouksellista työväenluokan osastoa, he ovat tällä hetkellä pikemminkin Ruotsin työlainsäädännön puolustamisen eturintamassa. ”Ehkä se on ongelma vain, jos on kaltaiseni jääräpäinen radikaali.” Hän selittää, että sen sijaan, että SAC auttaisi työntekijöitä taistelemaan parempien oikeuksien puolesta, se edistää usein vain työntekijöiden kohtelua olemassa olevien oikeuksien perusteella.

Yleisesti ottaen Kuhn toivoo, että SAC:lla olisi enemmän luokka-analyysiä. ”Luokkaretoriikkaa on paljon, mutta vaikka jotkut vastaavat käytännön tasolla Ruotsin uuteen luokkakompositioon, kuten rakennustyöntekijöiden teollisuushaara, rekrytoinnille tai ammattiliiton rakentamiselle ei ole todellista analyyttistä taustaa”. Hän selittää, että SAC ei tee paljon tutkimusta eikä etsi työntekijöitä ja ongelmia, joiden ympärille järjestäytyä. Työntekijöille ei tehdä kyselyjä eikä tehdä yleistä tutkimusta nykypäivän työstä tai työväenluokasta. ”Puhun tässä taas vallankumouksellisemmasta näkökulmasta, mutta strategista näkökulmaa ei oikeastaan ole”.

Konkretisoidakseen asiaa Kuhn sanoo, että he voisivat keskittyä sellaisen jäsenpohjan rakentamiseen, joka kykenee voittamaan lakkoja tai toteuttamaan työtaistelutoimia teollisuudenaloilla, jotka ovat tärkeitä Ruotsin nykyiselle tuotantomallille. ”Sanotaan vaikka, että kuljetusalalla lakot häiritsisivät kapitalismia Ruotsissa merkittävämmin kuin jos esimerkiksi kampaajat lakkoilisivat. En väheksy kampaajia, on hienoa, jos he taistelevat oikeuksiensa puolesta, mutta vaikutus on eri tasolla”, hän sanoo, ”ja vallankumouksellisesta näkökulmasta katsottuna, tämän pitäisi olla osana vallankumouksellisen ammattiliiton toimintaa. On sanottava, että johonkin tiettyyn toimialaan pitäisi keskittyä. Tämä on todella tärkeää. Sitä on liian vähän”. Tällä hetkellä hänestä tuntuu, että kaikki heidän rakentamansa vahvuus on pitkälti sattumaa, ja perustuu yksilöihin ja paikallisiin historiallisiin olosuhteisiin.

Keskustelemme lyhyesti Angry Workers -kollektiivista ja heidän kirjastaan Class Power On Zero Hours. Kollektiivi yritti järjestää työpaikkataisteluita ruohonjuuritasolla Länsi-Lontoossa kuuden vuoden ajan ottamalla vastaan työpaikkoja keskeisillä teollisuudenaloilla ja etenemällä niiden pohjalta. Kuhn haluaisi, että Ruotsissa tehtäisiin enemmän vastaavaa työtä, sanoen, että olisi hyödyllistä yhdistää se ammattiliittojen järjestäytymisinfrastruktuuriin. ”Se on mielestäni ammattiliiton yksi suurimmista eduista. Onhan rahaa paljon. On toimistoja. Jos ajatellaan strategisesti ja poliittisesti, SAC:lla on nimi. Ruotsin ammattiyhdistysliikkeessä kaikki tietävät, mikä SAC on”, hän sanoo. ”SAC:lla on tiettyjä asioita, joita voidaan käyttää, mutta se on vain muoto. Muoto on täytettävä sisällöllä. Ja tässä olemme mielestäni melko heikoilla. Jos voisimme ottaa mukaan sellaista, mitä Angry Workers tekee, ja enemmän analyysejä sekä strategista ajattelua, voisimme mielestäni saada tästä organisaatiosta paljon, paljon enemmän irti kuin nyt”. Kuhn pohtii Angry Workers -järjestöä ja toteaa, että ehkä hekin olisivat voineet hyötyä tällaisesta yhteistyöstä. ”Länsi-Lontoossa ei ollut vallankumouksellista liikettä, kun he lähtivät kuuden vuoden jälkeen”, hän sanoo, ”ja yksinkertaistan, mutta minusta tuntuu, että yksi syy oli se, että heiltä puuttui käytettävissä oleva organisaatiorakenne”. Siksi Kuhn haluaisi mieluiten nähdä nämä kaksi osa-aluetta yhdistettävän.

Yleisellä tasolla Kuhn pohtii organisaation ja politiikan välistä synergiaa, jonka puuttumisen hän näkee syynä SAC:n vallankumouksellisien mahdollisuuksien rajallisuuteen. ”Anarkistisen ja autonomisen taustani vuoksi uskon, että massayhteiskuntien, joissa elämme, radikaali muuttaminen edellyttää tiettyä järjestäytymisen tasoa. Kannatan suuresti alakulttuuria ja infopisteitä, mutta se ei yksinään ole tarpeeksi iso infrastruktuuri tämän maailman radikaaliin muuttamiseen. Tarvitaan tietty järjestäytymisen taso. Ja SAC on se Ruotsin järjestö, joka liittyy henkilökohtaisiin poliittisiin ajatuksiini ja periaatteisiini.” Samaan aikaan hän pitää poliittista järjestäytymistä tärkeänä. ”Uskon, että työväenluokan kamppailut ovat avainasemassa minkä tahansa vallankumouksellisen liikkeen kannalta, ja ammattiliittojärjestäytymisessä tällaiset kamppailut ovat keskiössä. Se on siis tärkeää vallankumoukselliselle kehitykselle, mutta niin on myös poliittinen järjestäytyminen.”

Pointtinsa tueksi hän viittaa Espanjan vallankumoukseen. ”En halua romantisoida sitä, mutta vakavasti puhuen se, että CNT [Confederación Nacional del Trabajo, anarkosyndikalististen ammattiliittojen keskusjärjestö] oli tuolloin vahva ammattiliitto ja FAI [Federación Anarquista Ibérica, espanjalainen anarkistijärjestö] vahva poliittinen järjestö, oli mielestäni avaintekijä siinä, miksi vallankumous onnistui ainakin lyhyen aikaa laajemmassa mittakaavassa. Koska tarvitaan näitä kahta elementtiä. Ilman FAI:ä en usko, että CNT olisi menestynyt niin hyvin. Ja vielä lisäyksenä, mikä on perinteisesti syndikalistinen tie vallankumoukseen? Emme tarvitse puolueita tai mitään, otamme vain tehtaat haltuun, teemme yleislakon, sitten olemme muuttaneet tuotantotapaa ja sitten on sosialismi. Sitä ei ole tapahtunut. Tietysti asiat vievät joskus aikaa, mutta 100 vuoden jälkeenkään ei tunnu siltä, että olisimme ottaneet merkittävän askeleen kohti sitä. Siihen on monenlaisia syitä, mutta se haastaa meidät sopeuttamaan lähestymistapaamme.”