Julkaisemme toisena osana Kämpa Tillsammans -käännössarjaamme kollektiivin jäsenen Kim Müllerin kirjoittaman ”militantin tutkimuksen” kamppailuista ruotsalaisen Lernian, eli valtio-omisteisen harjoittelu- ja työllisyysviraston työttömyysohjelmassa. Müllerin esittämät huomiot 2000-luvun alun Ruotsista ovat edelleen arkipäivää monille työttömille myös Suomessa, jotka joutuvat pakkokouluttautumaan tai hakemaan työpaikkoja liukuhihnalla viime hallituskaudella säädetyn aktiivimallin vuoksi.

Olen viettänyt noin kaksi vuotta erilaisissa työllistämisohjelmissa keskikokoisessa ruotsalaisessa kylässä, ja tämä on kertomukseni kokemuksistani. Pääasiassa kouluttauduin kokiksi Lernia-ohjelmassa (jonka vangit kutsuivat sitä Lernian rangaistuslaitokseksi). Tämä kertomukseni ei käsittele paljoakaan sitä aikaa jonka vietin eri ravintoloissa harjoittelijana, sen sijaan jätän ne tarinat myöhemmälle.

Vietin yhteensä noin 18 kuukautta Lernian rangaistuslaitoksessa vuosina 2001–2003. Muutama kuukausi ennen tätä sain potkut suuresta teollisesta leipomosta sen sulkiessa ovensa. Ensimmäinen työllistämisohjelma, johon minut pakotettiin, oli kuitenkin 12 viikon tietokonekoulutus 1990-luvun puolivälissä. Sieltä aloitankin tarinani:

”Kuka on varastanut hiiren Obelix-luokasta?”

– Pomo työttömien tietokonekoulutuksessa

Työttömyysohjelman luokkahuoneen nimeäminen sarjakuvahahmon mukaan ei tule yllätyksenä kellekään, joka on viettänyt aikaa näissä aikuisten lastentarhoissa. Ensimmäinen koulutus johon osallistuin oli kahdentoista viikon MS Officelle omistettu tietokonekoulutus. Meillä oli seitsemän viikkoa opetusta ja viisi viikkoa harjoittelua. Tämä oli 1990-luvun puolivälissä, kun kotitietokoneet eivät olleet vielä yleistyneet, joten kurssin aikana emme voineet esim. käyttää internetiä. Viiden viikon käytännön harjoitteet olivat yksi iso vitsi. Viiden hengen ryhmällämme oli viisi viikkoa aikaa tehdä uusi menu paikalliselle pizzaravintolalle. Minulla oli jo aikaisempaa kokemusta tietokoneista ja opin paljon enemmän vain leikkien koneella kuin itse tunneilla. Yhdessä vaiheessa kurssia muutamat paikallisen työllisyystoimiston edustajat tekivät suuren virheen. He vaikuttivat siltä, etteivät he tajunneet, kuinka paljon ihmiset vihasivat heitä ja halveksuivat työllisyystoimistoa. Puhuessaan suurelle ryhmälle työttömiä koulutuksessa he eivät ymmärtäneet, että ainoa syy aikaisemmalle kohteliaisuudellemme oli se, että he pystyivät uhkailemaan meitä. Koska meidät oli jo pakotettu tekemään tehtäviä joista emme pitäneet, eivät he enää pystyneet uhkailemaan meitä.

Meidät oli jaettu kahteen ryhmään tavataksemme molemmissa ryhmissä yhden työttömyysneuvojan. Se oli hienoa. Kerrankin olimme suuressa ryhmässä, jossa pystyimme toimimaan sillä voimalla ja suojalla, minkä ryhmä mahdollistaa. Tapaamamme neuvoja sai elämänsä huudot ihmisten kertoessa kaikesta turhasta paskasta, jota työvoimatoimisto oli pakottanut heidät käymään läpi. Kaikki alkoi, kun se helvetin neuvoja väitti, ettei raskaita kehollisia töitä ole enää olemassa. Annoimme miehelle läpikotaisen oppitunnin luokkavihasta ja lähdimme huoneesta hymyillen ja yhä vahvempana ryhmänä. Kun kerroimme ylpeänä toiselle ryhmälle saavutuksestamme, he vastasivat omahyväisinä: ”Ei tuo ole mitään! Meidän neuvojamme alkoi itkemään!”

Viiden viikon tietokoneharjoittelu, jonka minä ja muutama muu jouduimme tekemään, oli koulun kahvilan pyörittäminen. Meille oli hieman epäselvää, mitä meidän oli tarkoitus oppia tietokoneista sitä tehdessämme, mutta kyse oli tietysti siitä, että koulun hallituksen ei tarvinnut palkata ketään sinne töihin. Ei se homma niin paha ollut. Pelasimme korttia, joimme paljon kahvia ja pystyimme varastamaan keksejä. Koska tämä tapahtui kymmenen vuotta sitten (kääntäjän huomio: lähes 30 vuotta sitten), tietokoneissa ei ollut nettiyhteyttä. Nörttimäinen opettaja piti silti tunnin netiketistä, jottemme olisi täysin eksyksissä tai töykeitä. Hän piti inspiroituneen puheen kertoen meille, että jos kirjoitamme vain isoilla kirjaimilla, olisimme pulassa – ”Lupaan teille, että muut käyttäjät pilkkaavat teitä, aivan varmasti!” Olimme kauhusta jäykkiä – nörtit tulisivat uhoamaan meille netissä!

Neuvojat lupasivat järjestää retkiä eri yrityksiin kysyen, olisiko meillä ehdotuksia. Karin, kolmen lapsen äiti ja nainen, jolla oli visio, ehdotti, että kävisimme tutustumassa käräjäoikeuteen. Järkyttyneinä ja yllättyneitä he kysyivät Karinilta, suunnitteliko hän juristin tai tuomarin uraa. Hän vastasi, että harkitsi rikollisen uraa, se kun vaikutti parhaalta vaihtoehdolta tulevaisuudessa; hänen aviomiehensä oli vankilassa aseellisesta ryöstöstä. Emme lopulta menneet yhdellekään retkelle, edes käräjäoikeuteen, enkä saanut yhtään tietokoneisiin liittyvää työtä kurssin jälkeen.

Lernian rangaistuslaitos
Lernia on valtion perustama koulutusyritys, mutta se on itsenäinen tuottoa tavoitteleva yritys, joka myy koulutusohjelmia valtion työllistämistoimistolle. Lernian harjoittama voitontavoittelu tarkoittaa sitä, että sen ohjelmiin otetaan niin monta opiskelijaa kuin mahdollista ja erotetuksi tuleminen on suhteellisen vaikeaa. Heidän toimintamallinsa on paljon opiskelijoita, vähän opettajia ja halvat tilat. Seuraukset, joita tällä on Lernian tarjoamaan koulutukseen, ovat oma ongelmansa.

Kun olin ollut muutaman kuukauden työttömänä saatuani potkut leipomosta, työllisyystoimisto päätti, että minut täytyi aktivoida. He kertoivat, että minun kannattaa chekata joitain koulutusohjelmia, sekä tekivät varsin selväksi, että minun olisi parasta ilmoittautua johonkin niistä ja hankkia töitä, tai muuten…

Valitsin kokin koulutuksen. Vaikka minulla ei ollut oikeaa kiinnostusta kokin töihin, sillä ravintola-ala on paska ala, päätin valita kurssin, koska rakastan ruokaa ja kokkaamista. Ajattelin, että oppisin jotain. Syistä, joita en tiennyt aikaisemmin, työni leipätehtaassa vaikutti olevan etu, joten pääsin helposti ohjelmaan. Ohjelma kesti suunnilleen 18 kuukautta, ja kokkasimme sen aikana muille Lernian koulutusohjelmissa oleville, joillekin opiskelijoille sekä heille, jotka olivat ”ruotsin kieli maahanmuuttajille” -kurssilla. Osa ohjelmasta oli käytännön työskentelyä kuudessa eri kohteessa. Enimmäkseen yksityisissä ravintoloissa, mutta myös suuremmissa instituutioissa (esimerkiksi sairaaloissa).

”Tehdastyöntekijä elää ja hengittää likaa ja öljyä.”

– Paul Romano, The American Worker

Ruotsalainen ei-työntekijä elää ja hengittää tylsyyttä ja ikävystymistä. Ilmeinen syy sille, miksi jotkut kutsuvat Lerniaa ”rangaistuslaitokseksi” oli se, että he näkivät, mikä se oikeasti on: paikka jossa pitää meidät vangittuina. Totta kai siellä oli koulutusohjelmia käynnissä, ja osa meistä (minä mukaan lukien) työskentelevät keittiöissä nykyään, mutta suurin osa meistä oli pakotettuna kurssilla eikä monilla ollut mitään kiinnostusta ruokaa kohtaan. Ravintolaan työllistymisen mahdollisuudet olivat kapeat – näytä minulle yksikin ravintoloitsija, joka palkkaa 55-vuotiaan juuri valmistuneen kokin! Opettajat olivat jakautuneita asenteissaan työtänsä kohtaan. He, jotka suhtautuivat oppilaisiinsa hyvin, opettivat heille kokkaamista. He eivät välittäneet työhön kuuluvasta johtamisesta, toisin kuin muut opettajat. He olivat enemmän kiinnostuneita kontrolloimisestamme kuin siitä, milloin olimme paikalla Lerniassa. Eräs opettaja piiloutui sisäänkäynnin viereisiin puskiin vakoillakseen aikaisin lähteviä. Helpotukseksemme hänelle annettiin muuta tekemistä.

Lerniassa oleminen oli kuin paluu kouluun, mutta siellä oli paljon suurempi sekasotku erilaisia taustoja, kokemuksia ja ikiä omaavia ihmisiä. Jotkut vanhemmat opiskelijat vaikuttivat tuntevan velvollisuudekseen selittää, miksi olivat siellä – ehkä he identifioituivat aikaisempiin työpaikkoihinsa tai jotain vastaavaa. Suurin osa meistä oli kuitenkin tottunut työttömyyteen tai joustavaan työllisyyteen ja siihen, että meitä palloteltiin erilaisten töiden ja koulutusten välillä. Vietimme paljon aikaa koulun pihalla jauhaen paskaa ja pelaten korttia. Keskuudessamme olevilla ”yrittäjillä”, jotka salakuljettivat ja kaupittelivat pontikkaa ja savukkeita, oli kiireisiä päiviä, joten ainakin jonkinlaista työtä tuli tehtyä.

Eri taustat – eri kamppailut
Melkein kaikilla meistä ravintolaohjelmassa aloittaneista oli jotain kokemusta joko ravintola-alasta tai ruokateollisuudesta. Oli helppoa nähdä erot näistä eri taustoista tulevilla ihmisillä. Olin itse työskennellyt isossa leipomossa, ja olin tottunut säännöllisiin taukoihin tiettyinä aikoina ja yhteisölliseen henkeen työntekijöiden kesken; se oli tietynlainen me vastaan he -asenne johtoa vastaan. Tällaiset asenteet eivät entisillä ravintolatyöntekijöillä olleet kovin vahvoja, heillä oli pikemminkin yksilöllistä ylimielisyyttä. Kun me olimme tottuneet taistelemaan kollektiivina, he olivat tottuneempia käsittelemään asiat pomojen kanssa yksilöinä.

Ota kantaa!
Olin suoraan sanottuna hieman väsynyt suurista konflikteista ja jatkuvista taisteluista, joita meillä oli leipomossa – pidin niitä joskus jopa aika hauskoina, mutta ne kuluttivat minua hieman. Pohdinnan jälkeen olin päättänyt olla hieman epäröivämpi ottamaan osaa työpaikoilla ja työttömyysohjelmissa aina tapahtuviin konflikteihin. Toiveeni pitää matalaa profiilia ei kuitenkaan kestänyt kauaa. Ehkä tämä tapahtui, koska aina ei voi valita kamppailujaan – ne vain tapahtuvat, ja silloin täytyy päättää, haluatko todistaa, että sinulta löytyy selkäranka, vai et. Siinä ei ole oikeasti mitään kunniakasta. Koulutuksen aikana meillä oli yhteisiä kokemuksia ja mielenkiinnon kohteita, joka on aina hyvä perusta solidaarisuuden kehittymiselle. Se ei tarkoita, että tulimme kaikki aina toimeen (olipa jopa muutama nyrkkitappelu), mutta yleensä ratkaisimme keskinäiset konfliktimme ilman, että meidän täytyi pyytää hallintoa ratkaisemaan niitä puolestamme.

Haavereista ja tylsyydestä
Aina kun joku sai palovamman tai haavan, jota tapahtui aluksi paljon, vitsailimme, että hän olisi tehnyt sen vain sairasloman vuoksi. Tämä kertoo, kuinka tylsää koulutuksessa oli. Välttelimme siellä oloa niin paljon kuin pystyimme, samaan aikaan yrittäen olla menettämättä liikaa rahaa sen takia (jos olit sairaana, menetit päivän työttömyystuen). Yleinen välttelyn tapa ei ollut erityisen mielikuvituksellinen: lähdimme vain kotiin aikaisemmin kuin olisi pitänyt.

”Persläpi-Andersson”
Osa opettajista oli ärsyyntynyt yhä enemmän ja enemmän tavastamme lähteä aikaisin, ja eräänä päivänä yksi heistä tuli hulluksi sen takia. Hän puhui ”Persläpi-Anderssonille”, joka oli tyypillinen perseennuolija ja yes-man, ja lähetti hänet kulkemaan läsnäololistojen kanssa. Hän tuli minun, Pavelin ja Markuksen luokse jutellessamme, ja sanoi minulle: ”Kim, olet säntillinen kaveri. Ota sinä ylös paikallaolijat perusohjelmasta niin minä hoidan edistyneemmän ohjelman.” Olin yllättynyt tultuani kutsutuksi säntilliseksi mutta vastasin: ”En aio tarkistaa mitään läsnäolijoita, se ei ole työni eikä minua kiinnosta menevätkö ihmiset kotiin aikaisemmin vai eivät.” Hän yllättyi suuresti vastauksestani ja kysyi tilalleni Pavelia. Pavel, rauhallisesti kuten aina, vastasi tšekin kielellä, joka teki Perslävestä sanattoman hetkeksi, ennen kun hän kysyi Markusta, joukon nuorinta. Markus näytti siltä kuin alkaisi panikoimaan, mutta vastasi korkealla äänellä: ”En osaa lukea tai kirjoittaa!” Persläpi juoksi sitten häntä koipien välissä vasikoimaan opettajille. Seuraavana päivänä kaikki puhuivat tapahtuneesta, ja tietynlainen ylpeys levisi opiskelijoissa. Kukaan ei enää voisi ajatellakaan auttavansa paikallaolijoiden tarkistamisessa.

Saikuttamisesta
Vaikka se maksoikin hieman, sairaslomalla olo oli laajalle levinnyt ja yleinen tapa olla osallistumatta ohjelmaan. Jalkapallon MM-kisojen aikaan 2002 lintsaamisesta tuli valtavan yleistä. MM-kisat pelattiin Japanissa ja Etelä-Koreassa, joten aikaeron takia ne pelattiin koulutuntiemme aikaan. Ehdotimme johdolle, että Ruotsin pelit näytettäisiin koulussa, mutta he kieltäytyivät. Luonnollisesti siis Ruotsin pelatessa ensimmäisen pelinsä niin moni keittiön opiskelija oli sairaslomalla, että keittiöllä oli suuria ongelmia ruokkia koko muu koulu. Opettajat suuttuivat tästä, ja uhkasivat niitä, jotka olisivat sairaslomalla Ruotsin seuraavan pelin aikaan erottamisella ja työttömyystuen lopettamisella. Vältin laajalti tämän konfliktin, koska olin jo ottanut viikon sairaslomaa. Aina ottaessaan sairaslomaa joutui odottamaan päivän pidempään saadakseen tuet, joten päätin, että oli taloudellisesti järkevämpää ottaa yksi pidempi loma kuin monta lyhyttä. En myöskään halunnut jättää MM-kisoja katsomatta. Myöhemmin selvisi, että uhkailu oli vain sanoja – he eivät oikeasti voineet antaa potkuja kellekään vain matsipäivän flunssan takia.

Ei ole ilmaisia lounaita
Huolimatta siitä, että teimme helvetin paljon ruokaa ja olimme köyhiä työttömiä, johto oikeasti ajatteli että meidän pitäisi maksaa lounaistamme. Alusta lähtien tietenkin vain ”maistoimme” ruokaa ja söimme kun pystyimme tekemään sen huomaamatta. Jonkun ajan kuluttua tästä tavasta tuli kuitenkin yhä laajemmalle levinnyttä ja avointa. Kun opettaja lähti lounaalle, osa meistä jäi keittiöön ja järjesti jotain, joka oli melkein kuin rituaali. Kun viimeinen opettaja lähti, se oli kuin signaali kaikille vetää lusikkansa esiin. Kuljimme ympäriinsä maistellen toistemme ruokia, pitäen hauskaa, ruokaillen yhdessä ja antaen toisillemme palautetta kokkauksistamme. Syntymäpäivänäni jälkiruokia tehnyt ryhmä oli leiponut kakun, ja tästäkin tuli perinne. Eräs muu tapa saada lisää hyvää ruokaa oli tilata liikaa tukusta. Kun suunnittelimme annoksiamme meidän piti kertoa opettajalle kuinka paljon tarvitsimme. Aloimme tilata liikaa ainesosia joista kaikki pitivät, jotta voisimme jakaa ne. Pystyimme myös varastamaan joitain kalliimmista ja helpommin piilotettavista ainesosista – en esimerkiksi ole ikinä syönyt niin paljon hanhenmaksapateeta kuin Lerniassa ollessani. Yleisesti johto oli kuitenkin valmistaunut estämään varkaudet. Esimerkiksi veitset olivat ketjuilla kiinni seinässä ja ovi puhelinhuoneeseen oli lukossa. Pystyimme käyttämään tietokoneita ja nettiä löytääksemme reseptejä, mutta heti kun aloimme pelaamaan niillä pelejä ja soittamaan musiikkia, opettajat reagoivat siihen ja laittoivat meidät allekirjoittamaan ”sopimuksen”, ettemme käyttäisi koneita koulutuksemme ulkopuolisiin asioihin. Emme saaneet katsoa sähköpostejamme, maksaa laskuja, pelata pelejä tai kuunnella musiikkia. Sopimus oli kuitenkin tietenkin vain paperi ja ne, jotka eivät välittäneet sen allekirjoittamisesta, eivät välittäneet muutenkaan. Ei sellaista toimintaa voi estää paperinpalasella.

“Liittona meidän täytyy olla parempia puolustamaan parempia olosuhteita työnantajille.”

– Sosiaalidemokraattisen Hotellien ja ravintoloiden liiton edustaja

Eräänä kauniina päivänä Hotellien ja ravintoloiden liiton edustaja tuli vierailulle ohjelmaan suostutellakseen meidät jäseniksi ja kertoakseen kuinka hyviä he olivat. Odotin innolla, että pääsisin kuulemaan mitä typerää paskaa heillä oli sanottavana, ja olihan se kuitenkin jotain, joka katkaisisi jokapäiväisen monotonian. Heidät kutsunut opiskelija ei ollut itse ikinä ollut töissä, joten ei ollut yllätys, että hänellä oli tietynlaisia mielikuvia liitosta. Liiton edustaja piti lyhyen esittelyn, jonka jälkeen saimme esittää kysymyksiä. Josefa mainitsi, kuinka ruotsalaiset liitot olivat nössöjä, ja kuinka meidän ”pitäisi tehdä kuten Ranskassa tehdään” (tämä viittaa yleisesti lakkoihin, blokkauksiin ja mellakoihin – myyttinen ranskalainen työväenluokka on todellinen etujoukko ruotsalaisille työntekijöille…). Mielipide oli niin yleinen, että selvästi edustaja oli kuullut sen useasti aikaisemminkin. Hän vastasi sanoen, että lopputulokset, joita ranskalaiset saavuttavat lakkoillen ja mellakoiden, saavutetaan Ruotsissa neuvotellen. Toivoisin voivani sanoa, että minulla olisi ollut naseva vastaus tähän ja jokainen olisi hurrannut puheenvuorolleni, mutta kuten yleensä, vastaus tulee mieleen vasta myöhemmin, kun on aikaa miettiä sitä. Jos on totta, että ranskalaiset työntekijät saavat lopputuloksensa oman toimintansa kautta, ovat he täten tietoisia omasta voimastaan ja siten oppivat lakoista ja mellakoista. Meille taas on ”annettu” lopputuloksemme ystävällisenä lahjana ”meidän” osaavilta neuvottelijoiltamme. Todellisuudessa siis lopputulokset eivät todellakaan ole samat. Tapaaminen loppui kuitenkin Pablon sanomalla timanttisella kommentilla: ”Ravintoloitsijat ovat myös varkaita ja rosvoja, ihan kuin me!”. Toisaalta, me varastamme vain pienen osan tuotoista, jotka teemme omistajille.

Iltapäiväkahvit
Opiskelijat ohjelmassamme oli jaettu edistyneeseen ja perustasoon, joidenkin opettajien aktiivisesti yrittäen tukea tätä hierarkista jakoa, kurittamista ja muuta sellaista. Tietysti osa opiskelijoista sai stondiksen siitä ideasta, että he olivat hieman parempia vietettyään muutaman kuukauden enemmän työttömien koulutusohjelmassa kuin muut. Voisi ajatella, että jako meidän välillämme oli turhaa; meidän työmarkkinoiden jämien, yhteiskunnan pohjasakan, jotka emme olleet edes kykeneväisiä saamaan töitä. Kuva meistä hyödyttöminä oli median ja työllisyystoimiston meille tyrkyttämä, ja harmillisesti osa meistä tunsi olonsa pahaksi työttömyytensä takia. Jako kahden ohjelman välillä oli ollut vielä suurempi ennen kuin aloitin, esimerkiksi oli tavanomaista että perustason opiskelijat tiskasivat edistyneiden astiat. Mutta uusi sitkeä ryhmä oli kieltäytynyt ja tapa oli loppunut. Perinteisellä perjantai-iltapäivän kahvitauolla oli tapana, että eri ohjelmien ihmiset istuivat eri pöydissä. Opettajat kannustivat tähän istuessaan omien ryhmiensä kanssa kontrolloiden keskusteluja. Kun ryhmäni siirtyi edistyneempään ohjelmaan, tiesimme mitä meistä odotettiin perjantaina. Sen sijaan menimme myöhässä ja vain istuimme alas perustason kavereidemme kanssa, ja siinä se. Tietyn tilanteen kahtiajako oli rikottu ilman konfliktia. Ei huutoa tai kirkumista, vain muutamat pahat katseet. Oli selvää, että teimme miten tahdoimme kenenkään kyseenalaistamatta sitä avoimesti. Seuraavina perjantaina kaikki istuivat missä halusivat. Myöhemmin aloimme käymään pubissa yhdessä molempien ohjelmien ihmisten kanssa, ja tämä myös vahvisti meitä kollektiivina. Oli hienoa nähdä, miten ihmiset käyttäytyivät rennossa ilmapiirissä.

Palkinto
Eräänä perjantaina opettajat tekivät selväksi, että oli hyvin tärkeää kaikkien olla paikalla iltapäiväkahveilla, sillä heillä oli ilmoitus tehtävänä. Istuimme alas ja jännitys opettajien kasvoilla oli ilmiselvä, kun he kertoivat uutisensa. Eräs yritys oli antanut koululle joitain keittiövälineitä – veitsiä yms. – ja sen sijaan, että niitä käytettäisiin yhteisesti, opettajat olivat päättäneet käyttää niitä palkintoina. Meidän oli tarkoitus ehdottaa jotakuta palkinnon voittajaksi, sekä nimeä palkinnolle. He antaisivat laatikon, johon voisimme laittaa ehdotuksemme. Palkinnon kriteerit olivat ”sosiaalinen pätevyys”, avuliaisuus ja omistuneisuus. Katsoin ympäri huonetta ja näin ilmeiden vakavoituvan. Se tuntui hyökkäykseltä yhtenäisyyttämme ja solidaarisuuttamme vastaan, tapana luoda kilpailullisempi ja tuottavampi ilmapiiri ryhmässä. Kellään ei ollut ehdotuksia tai mitään muutakaan sanottavaa, ja kun tapaaminen oli ohi kävelimme hiljaisina ulos, mieli maassa ja huolestuneina. Yhtäkkiä Juan kysyi jotain, joka laukaisi kaiken jännityksen: ”No, ketä aiot ehdottaa Vuoden Perseennuolijaksi?” Kaikki alkoivat nauramaan kuin hullut, ja sillä sekunnilla yhteinen mielialamme muuttui – kaikki alkoivat vitsailla ja asiat olivat taas hyvin. Tarkoituksena opettajilla oli tietenkin ollut etsiä jonkinlainen ”eliitti” keskuudestamme, joka nopeuttaisi tuotantoa ja kirittäisi muita, mutta todellisuudessa sillä oli päinvastainen vaikutus. Jos joku olisi tullut ehdotetuksi palkinnon saajaksi, se olisi ollut tapa pilkata häntä. Mutta ainakaan tietääkseni opettajat eivät maininneet sitä uudestaan, eikä yksikään ehdotus löytänyt tietään laatikkoon. Palkinnolla oli kuitenkin nimi – me kaikki tiesimme sen.

Evaluaatio
Ohjelman lopun lähestyessä meille annettiin tehtäväksi täyttää evaluaatiolomake ajastamme Lerniassa. Vaikka sen oli tarkoitus olla anonyymi, pahin opettaja pyöri ympärillämme kuin korppikotka ruhon ympärillä. Lomakkeessa oli monivalintakysymyksiä ja mahdollisuus kirjoittaa jotakin ylimääräistä. Kyseisestä opettajasta oli ollut joitain valituksia, erityisesti hänen ”kiintymyksestään” naispuolisia opiskelijoita kohtaan (hänet erotettiin myöhemmin). Meitä oli viisi henkilöä tekemässä lomaketta samaan aikaan, ja yhtä lukuunottamatta olimme kaikki hyvin kriittisiä koulutusohjelmaa sekä tätä kyseistä opettajaa kohtaan. Palautimme lomakkeemme yhdessä, jottei ketään voinut yksilöidä rangaistavaksi. Toivottavasti edesautoimme tämän kusipään erottamista. Ohjelma ei ollut kuitenkaan täysin turha: olimme oppineet muutamia asioita kokkaamisesta, mutta myös muutamia temppuja omien tavoitteidemme puolesta kamppailuun ja lojaaliudesta tovereitamme kohtaan.

Turha koulutus?
Jos jumala päättäisi vierailla näissä ruotsalaisissa työttömien koulutusohjelmissa, hän itkisi. Näihin ohjelmiin ja instituutioihin sisäänrakennettu byrokratia, tylsyys ja tuska ovat uskomattomia. Suurin osa osallistujista ei oikein nähnyt mitään järkeä näissä aikuisten päiväkodeissa. Mutta jos pidät niitä turhina, olet hyvin väärässä; niiden tarkoituksettomuus on yksi niiden tärkeimmistä tarkoituksista.

Elämänmittainen oppiminen – Elämänmittainen kärsimys
Työllisyystoimiston ja hallituksen mukaan näiden ohjelmien tarkoitus on taistella työttömyyttä vastaan. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Monet kriitikot esittävät, että itseasiassa tarkoitus on taistella työttömiä vastaan. Tämäkään ei pidä paikkaansa. Tarkoitus on taistella koko työväenluokkaa vastaan. Yritän selittää miksi ja miten. Esimerkiksi annan Göranin. Hän on 58-vuotias, eikä häntä kiinnosta kokkaaminen ollenkaan, kun hänet pakotetaan liittymään kokkien koulutusohjelmaan. Hän myös tietää, ettei yksikään ravintola tule palkkaamaan häntä hänen valmistuttuaan. Olin ensin hämmentynyt siitä; mikä oli syy pitää hänet siellä? Perusasenteeni aloittaessani oli, että työllisyystoimisto tekee asioita tukeakseen yrityksiä ja yksikään yritys ei palkkaisi häntä. Hetken päästä asia selvisi minulle – häntä ei kouluteta työskentelemään vaan hakemaan töitä, eli olemaan työttömänä. Tämä on osa siitä, mitä marxilaiset kutsuisivat ”työvoiman uusintamiseksi”. Uusintaminen ei tarkoita vain uusien työntekijöiden syntymistä, vaan myös olemassa olevien työntekijöiden pakottamista työpaikoilleen. Työttömien reservin, jotka ovat valmiita ottamaan mitä vain työtä vastaan, olemassaolon tarkoitus on lisätä painetta niille, joilla on työpaikka. Ne, joilla on työpaikka, ovat hyvin tietoisia siitä, miten työttömiä kohdellaan, ja se jo itsessään on tarpeeksi hyvä syy olla hiljaa ja tehdä pomon käskyn mukaan. Toinen näiden ohjelmien tarkoitus on ilmainen työ, jota yrityksille tarjotaan: heidän ei tarvitse maksaa työstä, eikä heidän tarvitse palkata ketään tekemään sitä työtä, mitä opiskelijat tekevät. Tämä myös tarkoittaa, että heidän ei tarvitse nostaa keittiöorjien matalia palkkoja.

Oppia tekemään työtä vai oppia olemaan työläinen
Yksi koulutuksen päätavoitteista oli opettaa meitä työläisiksi, ”uusintaa” meitä. Vain koska olimme työttömiä, meidän ei voinut antaa unohtaa aikaisia herätyksiä tehdäksemme jotain vihaamaamme turhaa tehtävää. Vaikka nykyään se ei tarkoitakaan vain sokeaa tottelevaisuutta, meidän piti myös oppia ravintola-alan ”normit ja arvot”: asiakas on aina oikeassa, ruuhka-aikana ei pidetä taukoja yms. Ruotsalaisissa keittiöissä on normaalisti hyvin vähän työntekijöitä keittiössä, eli on tärkeämpää oppia työskentelemään itsenäisesti kuin ottaa ohjeita vastaan. Kuitenkin työläiseksi oppiminen tarkoittaa myös oppimista kamppailemaan yhdessä muiden kanssa. Konfliktit koulutuksessa eivät ole samanlaisia kuin ”oikeassa työssä”. Konfliktit Lerniassa olivat kuitenkin hankalampia kuin olin olettanut.

Kim Müller, Kämpa Tillsammans!